Uskovainen vai "uskovainen"?

"Voiko kristitty olla kristitty, jos hän ei usko Jeesuksen tehneen ihmeitä?"

Tämä kysymys esitettiin vähän hienommin muotoiltuna tänään uskonnontunnilla (joka on muuten yksi viimeisimmistä, nimittäin ensi viikon keskiviikkona alkaa koeviikko - apua, aika menee niin nopeasti!) ja päätin kirjoittaa hieman omia mietteitäni asiasta.

Tunnen monia ihmisiä, jotka käyvät kirkossa juhlapyhinä ja rukoilevat aina välillä apua tiettyihin asioihin. Tunnen myös pari sellaista henkilöä, jotka rukoilevat päivittäin, käyvät kirkossa joka sunnuntai ja jotka lukevat Raamattua silloin, kun he kaipaavat tukea, lohdutusta tai voimaa jaksaa eteenpäin. Jos joku pyytäisi määrittelemään oikean kristityn näistä kahdesta, kumman valitsisit?

Mielestäni kristitty voi olla monella tapaa. Se, uskooko ihmeisiin vai ei, on toissijaista. Kristinuskoon kastetaan, mutta se tapa, millä sitä toteuttaa tulevaisuudessa ja ihan siinä tavallisessa kotitöiden täyteisessä arjessa on jokaisen itse päätettävä. Jos normaalia ei ole olemassakaan, ei mielestäni myöskään ole kristittyä ja "kristittyä". On vain kristinuskoisia ihmisiä, joiden usko ilmenee eri tavalla. 

Kristinusko saattaa näkyä ihmisen elämässä ainoastaan käytöksessä, esimerkiksi jos hän ei tahdo tehdä pahaa ihmisille, auttaa muita, on ystävällinen ja kohtelee tasa-arvoisesti niin nuoria kuin vanhoja. "Kohtele muita niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan", sanotaan. Usko ja maailmankuva kulkevat yleensä käsi kädessä ja jotkut moraaliset opetukset Raamatussa ovat sellaisia, joita ihminen toteuttaa jo ilman kristinuskoon kuulumista. Uskon ei ole pakko näkyä naamasta, vaan se voi ilmetä hyväntahtoisuutena tai vaikkapa sunnuntaikirkolla. Kolmas kantaa rippiristiä kaulassaan todistaakseen uskoaan (toisaalta sekin voi olla jollekin pelkkä koru). Joku kristitty toivottaa Jumalan siunausta hyvästellessään ystävänsä, sillä hän haluaa ystävälleen pelkkää hyvää ja haluaa, että Jumala siunaa häntä. Esimerkkejä on monia, eikä yksikään ole sen normaalimpi tai epänormaalimpi kuin toinen.

Vaikka itse olen kristitty, suhtaudun skeptisesti Raamattuun ja ihmetarinoihin. Aiemmissa kirjoituksissa vannotan olevani ateisti, mutta ollakseni rehellinen: en tiedä sittenkään, mitä olen. Toisaalta uskon johonkin sisäiseen voimaan, joka vie eteenpäin elämässä ja nostaa ylös, kun taivas putoaa niskaan. Minun sisäinen voimani ei saa mielessäni Jumalan kasvoja, mutta tarvitseeko sen saada? Voin silti olla kristitty ja käyttää rippiristiäni (joka on muuten hieno!). Voin käydä kirkossa, kun huvittaa (yleensä ei, jouluna kyllä). Voin laulaa hengellisiä lauluja ja samaistua sanoihin.

Ei ole väärin uskoa tai olla uskomatta. On väärin kyseenalaistaa toisen usko, kun sitä ei ole henkilökohtaisesti kokenut. Kaikki me olemme erilaisia, eikä mielestäni usko ole asia, jonka oikeaksi tai vääräksi julistaminen olisi tarpeellista. Kukin tavallaan siis. Peace!

Lapsiavioliitot

Löysin netistä mielenkiintoisen tänään julkaistun uutisen. Voitte lukea sen itse täältä.

Uutinen kertoo, että tabu lapsiavioliitoista on ryhtynyt jakamaan mielipiteitä Marokossa. Tämä sai alkunsa siitä, kun eräs tyttö teki itsemurhan jouduttuaan naitetuksi raiskaajalleen. 

Muslimit ovat jo kautta aikain antaneet lapsiavioliittojen tapahtua, mikä on minusta väärin. Koraanin tulkitsijoilla on joko tulkitsemisvaikeuksia tai sitten he puhuvat muuten vain läpiä päähänsä, sillä en voi ymmärtää, että joku pyhiä suuntaviivoja antava opus voisi suoralta kädeltä hyväksyä näinkin hirvittävän asian. Toisaalta asian voi ymmärtää, jos miettii esimerkiksi naisten asemaa ennen tasa-arvoa ja nykyaikaa yleensäkin. Samoin on ymmärrettävää, että suvun jatkumisen takia on naitettava kaksi ihmistä yhteen, jotta he voivat perustaa "perheen" (lue: hankkia niin monta lasta kuin mahdollista, sillä todennäköisesti heistä vain pari jää henkiin). 

Mutta miksi lapsiavioliitot hyväksytään ja leimataan samalla tabuiksi, joista ei puhuta? Häpeävätkö muslimit kuitenkin pienten ja viattomien lasten naittamista aikuisille miehille, vaikka asia olisi miten hyväksytty Koraanissa? 

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että lapsiavioliitot ovat hirveitä eikä kenenkään tytön tulisi joutua naitetuksi itseään jopa neljäkymmentä vuotta vanhemmalle, tuntemattomalle (!) miehelle. Millainen aikuinen tästä nuoresta tytöstä kasvaa? Saako hän elää hyvän elämän? Varsinkin jälkimmäisen uskoisi olevan jokaisen ihmisen perusoikeus.

Jos hän olisi lapsesi, antaisitko hänen mennä naimisiin
a) tässä iässä, b) keski-ikäisen, hakkaavan miehen kanssa?

... vai antaisitko hänelle lapsuuden, jonka hän ansaitsee?

Loppuun vielä kappale, joka muistui mieleeni tätä kirjoittaessa. Aiheesta poikkeava, mutta silti.

Monijumaluus vs. yksijumaluus

Jos uskoisin jumalaan, uskoisin (itseni lisäksi) moniin jumaliin.

Pohdin tässä entisaikojen luonnonuskontoja ja sitä totuutta, että maailmassa ei ole vain Yhtä Ainoaa Jumalaa, joka hallitsee koko kaikkeutta, vaan monta jumalaa ja jumalatarta, joilla jokaisella on omat hallintoalueensa, taitonsa, ominaisuutensa ja nimensä. Ennen vanhaan suomalaiset uskoivat Ukko Ylijumalaan, Ahtiin, Tapioon ym. jumaliin, jotka toimivat metsän, meren, viljan ym. jumalina. Hindut uskovat monijumaluuteen edelleen: Vishnu, Brahma, Ganesha, Krishna, Shiva...

Hipiksi kääntyminen omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että vaikka olenkin jo pitkään kyseenalaistanut yksijumalaisen kristinuskon omana uskonani ja pitäytynyt neutraalina ko. asiasta keskustellessa, on mieleeni herännyt ajatus monijumaluuden mahdollisuudesta. Se tuntuisi sopivan ideologiaani parhaiten. Monijumaluus on tasa-arvoista, sillä kenelläkään jumalalla ei olisi kaikkia maailman avaimia käsissään. Monet jumalat toimivat yhteistyössä ja sovussa keskenään, auttavat toisiaan (sateen jumala auttaa metsän jumalaa kasvattamaan puita antamalla niille vettä, hehe) ja pitävät huolen elämän jatkuvuudesta ja tasapainosta säätelemällä hallinnallaan tiettyjen tekijöiden suuruutta. Tiedän, kuulostaa lapselliselta, mutta samalla mahdolliselta. Eiks?

Hindujumalista yksi, Ganesha.