Uskovainen vai "uskovainen"?

"Voiko kristitty olla kristitty, jos hän ei usko Jeesuksen tehneen ihmeitä?"

Tämä kysymys esitettiin vähän hienommin muotoiltuna tänään uskonnontunnilla (joka on muuten yksi viimeisimmistä, nimittäin ensi viikon keskiviikkona alkaa koeviikko - apua, aika menee niin nopeasti!) ja päätin kirjoittaa hieman omia mietteitäni asiasta.

Tunnen monia ihmisiä, jotka käyvät kirkossa juhlapyhinä ja rukoilevat aina välillä apua tiettyihin asioihin. Tunnen myös pari sellaista henkilöä, jotka rukoilevat päivittäin, käyvät kirkossa joka sunnuntai ja jotka lukevat Raamattua silloin, kun he kaipaavat tukea, lohdutusta tai voimaa jaksaa eteenpäin. Jos joku pyytäisi määrittelemään oikean kristityn näistä kahdesta, kumman valitsisit?

Mielestäni kristitty voi olla monella tapaa. Se, uskooko ihmeisiin vai ei, on toissijaista. Kristinuskoon kastetaan, mutta se tapa, millä sitä toteuttaa tulevaisuudessa ja ihan siinä tavallisessa kotitöiden täyteisessä arjessa on jokaisen itse päätettävä. Jos normaalia ei ole olemassakaan, ei mielestäni myöskään ole kristittyä ja "kristittyä". On vain kristinuskoisia ihmisiä, joiden usko ilmenee eri tavalla. 

Kristinusko saattaa näkyä ihmisen elämässä ainoastaan käytöksessä, esimerkiksi jos hän ei tahdo tehdä pahaa ihmisille, auttaa muita, on ystävällinen ja kohtelee tasa-arvoisesti niin nuoria kuin vanhoja. "Kohtele muita niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan", sanotaan. Usko ja maailmankuva kulkevat yleensä käsi kädessä ja jotkut moraaliset opetukset Raamatussa ovat sellaisia, joita ihminen toteuttaa jo ilman kristinuskoon kuulumista. Uskon ei ole pakko näkyä naamasta, vaan se voi ilmetä hyväntahtoisuutena tai vaikkapa sunnuntaikirkolla. Kolmas kantaa rippiristiä kaulassaan todistaakseen uskoaan (toisaalta sekin voi olla jollekin pelkkä koru). Joku kristitty toivottaa Jumalan siunausta hyvästellessään ystävänsä, sillä hän haluaa ystävälleen pelkkää hyvää ja haluaa, että Jumala siunaa häntä. Esimerkkejä on monia, eikä yksikään ole sen normaalimpi tai epänormaalimpi kuin toinen.

Vaikka itse olen kristitty, suhtaudun skeptisesti Raamattuun ja ihmetarinoihin. Aiemmissa kirjoituksissa vannotan olevani ateisti, mutta ollakseni rehellinen: en tiedä sittenkään, mitä olen. Toisaalta uskon johonkin sisäiseen voimaan, joka vie eteenpäin elämässä ja nostaa ylös, kun taivas putoaa niskaan. Minun sisäinen voimani ei saa mielessäni Jumalan kasvoja, mutta tarvitseeko sen saada? Voin silti olla kristitty ja käyttää rippiristiäni (joka on muuten hieno!). Voin käydä kirkossa, kun huvittaa (yleensä ei, jouluna kyllä). Voin laulaa hengellisiä lauluja ja samaistua sanoihin.

Ei ole väärin uskoa tai olla uskomatta. On väärin kyseenalaistaa toisen usko, kun sitä ei ole henkilökohtaisesti kokenut. Kaikki me olemme erilaisia, eikä mielestäni usko ole asia, jonka oikeaksi tai vääräksi julistaminen olisi tarpeellista. Kukin tavallaan siis. Peace!