Uskovainen vai "uskovainen"?

"Voiko kristitty olla kristitty, jos hän ei usko Jeesuksen tehneen ihmeitä?"

Tämä kysymys esitettiin vähän hienommin muotoiltuna tänään uskonnontunnilla (joka on muuten yksi viimeisimmistä, nimittäin ensi viikon keskiviikkona alkaa koeviikko - apua, aika menee niin nopeasti!) ja päätin kirjoittaa hieman omia mietteitäni asiasta.

Tunnen monia ihmisiä, jotka käyvät kirkossa juhlapyhinä ja rukoilevat aina välillä apua tiettyihin asioihin. Tunnen myös pari sellaista henkilöä, jotka rukoilevat päivittäin, käyvät kirkossa joka sunnuntai ja jotka lukevat Raamattua silloin, kun he kaipaavat tukea, lohdutusta tai voimaa jaksaa eteenpäin. Jos joku pyytäisi määrittelemään oikean kristityn näistä kahdesta, kumman valitsisit?

Mielestäni kristitty voi olla monella tapaa. Se, uskooko ihmeisiin vai ei, on toissijaista. Kristinuskoon kastetaan, mutta se tapa, millä sitä toteuttaa tulevaisuudessa ja ihan siinä tavallisessa kotitöiden täyteisessä arjessa on jokaisen itse päätettävä. Jos normaalia ei ole olemassakaan, ei mielestäni myöskään ole kristittyä ja "kristittyä". On vain kristinuskoisia ihmisiä, joiden usko ilmenee eri tavalla. 

Kristinusko saattaa näkyä ihmisen elämässä ainoastaan käytöksessä, esimerkiksi jos hän ei tahdo tehdä pahaa ihmisille, auttaa muita, on ystävällinen ja kohtelee tasa-arvoisesti niin nuoria kuin vanhoja. "Kohtele muita niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan", sanotaan. Usko ja maailmankuva kulkevat yleensä käsi kädessä ja jotkut moraaliset opetukset Raamatussa ovat sellaisia, joita ihminen toteuttaa jo ilman kristinuskoon kuulumista. Uskon ei ole pakko näkyä naamasta, vaan se voi ilmetä hyväntahtoisuutena tai vaikkapa sunnuntaikirkolla. Kolmas kantaa rippiristiä kaulassaan todistaakseen uskoaan (toisaalta sekin voi olla jollekin pelkkä koru). Joku kristitty toivottaa Jumalan siunausta hyvästellessään ystävänsä, sillä hän haluaa ystävälleen pelkkää hyvää ja haluaa, että Jumala siunaa häntä. Esimerkkejä on monia, eikä yksikään ole sen normaalimpi tai epänormaalimpi kuin toinen.

Vaikka itse olen kristitty, suhtaudun skeptisesti Raamattuun ja ihmetarinoihin. Aiemmissa kirjoituksissa vannotan olevani ateisti, mutta ollakseni rehellinen: en tiedä sittenkään, mitä olen. Toisaalta uskon johonkin sisäiseen voimaan, joka vie eteenpäin elämässä ja nostaa ylös, kun taivas putoaa niskaan. Minun sisäinen voimani ei saa mielessäni Jumalan kasvoja, mutta tarvitseeko sen saada? Voin silti olla kristitty ja käyttää rippiristiäni (joka on muuten hieno!). Voin käydä kirkossa, kun huvittaa (yleensä ei, jouluna kyllä). Voin laulaa hengellisiä lauluja ja samaistua sanoihin.

Ei ole väärin uskoa tai olla uskomatta. On väärin kyseenalaistaa toisen usko, kun sitä ei ole henkilökohtaisesti kokenut. Kaikki me olemme erilaisia, eikä mielestäni usko ole asia, jonka oikeaksi tai vääräksi julistaminen olisi tarpeellista. Kukin tavallaan siis. Peace!

Lapsiavioliitot

Löysin netistä mielenkiintoisen tänään julkaistun uutisen. Voitte lukea sen itse täältä.

Uutinen kertoo, että tabu lapsiavioliitoista on ryhtynyt jakamaan mielipiteitä Marokossa. Tämä sai alkunsa siitä, kun eräs tyttö teki itsemurhan jouduttuaan naitetuksi raiskaajalleen. 

Muslimit ovat jo kautta aikain antaneet lapsiavioliittojen tapahtua, mikä on minusta väärin. Koraanin tulkitsijoilla on joko tulkitsemisvaikeuksia tai sitten he puhuvat muuten vain läpiä päähänsä, sillä en voi ymmärtää, että joku pyhiä suuntaviivoja antava opus voisi suoralta kädeltä hyväksyä näinkin hirvittävän asian. Toisaalta asian voi ymmärtää, jos miettii esimerkiksi naisten asemaa ennen tasa-arvoa ja nykyaikaa yleensäkin. Samoin on ymmärrettävää, että suvun jatkumisen takia on naitettava kaksi ihmistä yhteen, jotta he voivat perustaa "perheen" (lue: hankkia niin monta lasta kuin mahdollista, sillä todennäköisesti heistä vain pari jää henkiin). 

Mutta miksi lapsiavioliitot hyväksytään ja leimataan samalla tabuiksi, joista ei puhuta? Häpeävätkö muslimit kuitenkin pienten ja viattomien lasten naittamista aikuisille miehille, vaikka asia olisi miten hyväksytty Koraanissa? 

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että lapsiavioliitot ovat hirveitä eikä kenenkään tytön tulisi joutua naitetuksi itseään jopa neljäkymmentä vuotta vanhemmalle, tuntemattomalle (!) miehelle. Millainen aikuinen tästä nuoresta tytöstä kasvaa? Saako hän elää hyvän elämän? Varsinkin jälkimmäisen uskoisi olevan jokaisen ihmisen perusoikeus.

Jos hän olisi lapsesi, antaisitko hänen mennä naimisiin
a) tässä iässä, b) keski-ikäisen, hakkaavan miehen kanssa?

... vai antaisitko hänelle lapsuuden, jonka hän ansaitsee?

Loppuun vielä kappale, joka muistui mieleeni tätä kirjoittaessa. Aiheesta poikkeava, mutta silti.

Monijumaluus vs. yksijumaluus

Jos uskoisin jumalaan, uskoisin (itseni lisäksi) moniin jumaliin.

Pohdin tässä entisaikojen luonnonuskontoja ja sitä totuutta, että maailmassa ei ole vain Yhtä Ainoaa Jumalaa, joka hallitsee koko kaikkeutta, vaan monta jumalaa ja jumalatarta, joilla jokaisella on omat hallintoalueensa, taitonsa, ominaisuutensa ja nimensä. Ennen vanhaan suomalaiset uskoivat Ukko Ylijumalaan, Ahtiin, Tapioon ym. jumaliin, jotka toimivat metsän, meren, viljan ym. jumalina. Hindut uskovat monijumaluuteen edelleen: Vishnu, Brahma, Ganesha, Krishna, Shiva...

Hipiksi kääntyminen omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että vaikka olenkin jo pitkään kyseenalaistanut yksijumalaisen kristinuskon omana uskonani ja pitäytynyt neutraalina ko. asiasta keskustellessa, on mieleeni herännyt ajatus monijumaluuden mahdollisuudesta. Se tuntuisi sopivan ideologiaani parhaiten. Monijumaluus on tasa-arvoista, sillä kenelläkään jumalalla ei olisi kaikkia maailman avaimia käsissään. Monet jumalat toimivat yhteistyössä ja sovussa keskenään, auttavat toisiaan (sateen jumala auttaa metsän jumalaa kasvattamaan puita antamalla niille vettä, hehe) ja pitävät huolen elämän jatkuvuudesta ja tasapainosta säätelemällä hallinnallaan tiettyjen tekijöiden suuruutta. Tiedän, kuulostaa lapselliselta, mutta samalla mahdolliselta. Eiks?

Hindujumalista yksi, Ganesha.

Taikausko

Autokortillinen kaverini näki eilen ajaessaan, että tien yli juoksi kissa. "Onneks se ei ollut musta!"

"The folklore surrounding black cats varies from culture to culture. In Great Britain and in Ireland, black cats are a symbol of good luck. The Scottish believe that a strange black cat's arrival to the home signifies prosperity. In Celtic mythology, a fairy known as the Cat Sìth takes the form of a black cat. Black cats are also considered good luck in Japan.^[3] Furthermore, it is believed that a lady who owns a black cat will have many suitors.^[4] However in Western history, black cats have often been looked upon as a symbol of evil omens, specifically being suspected of being the familiars of witches, and so most of western and southern Europe considers the black cat as a symbol of bad luck, especially if one crosses paths with a person, which is believed to be an omen of misfortune and death. In Germany, some believe that black cats crossing a person's path from right to left, is a bad omen. But from left to right, the cat is granting favorable times.<sup>[5]" 


(Lähde: http://en.wikipedia.org/wiki/Black_cat )</sup>

Tien yli kulkevan mustan kissan on uskottu tuovan hyvää tai huonoa onnea, samoin peilin särkymisen. Numero 13 on suurimmalle osalle merkki huonosta onnesta. Haarukan putoaminen lattialle tietää naisvieraita, veitsen taas miesvieraita. Samaan tahtiin keinussa keinuvat pääsevät samoihin häihin ja kukkapuskan morsiamen heittämänä nappaava pääsee naimisiin.

Näitä uskomuksia siis riittää... Mutta mistä ihmeestä ne oikein tulevat? Vanhan ajan tarinoista, mielikuvituksen rikkaudesta. Näitä uskomuksia voisi kuvailla sanalla fallacy (virhepäätelmä), tarkemmin ottaen post hoc ergo propter hoc (tämän jälkeen, siispä tämän vuoksi). Asia x tapahtuu ja sen jälkeen tapahtuu asia y -> tästä päättelemme, että koska asia x tapahtui ennen asia y:n tapahtumista, on asian y pakko olla seuraus asialle x. Keskiajan "noidat" on yhdistetty kissoihin, siksi niiden uskotaan olevan paha enne. Kulttuurisidonnaisiahan nämä kaikki uskomukset ovat, mutta mielestäni silti aika hataria perusteluiltaan, olivat sitten peräisin Kiinasta tai Ämerikän ihmemaasta.

Eilen söin suklaata illalla. Tänään aamulla herätessäni äiti totesi, että näytän krapulaiselta. Suklaan vika! Jos joka asiasta vääntäisi taikauskoisen virhepäätelmän, mitä tässä maailmassa enää uskaltaisi sanoa tai tehdä?

Maailmankuvatesti

Hauska maailmankuvatesti Facebookin Atheism-yhteisöstä. Vastaa
kysymyksiin ja seuraa niille osoitettua nuolta eteenpäin.

Itsehän olen ateisti-eksistentialisti.

Uskonto - mitä se on?

Tiistaina 10.4. aloitimme viimeisen eli viidennen jakson Uudenkaupungin lukiossa, ja omalle kohdalleni se tarkoitti uskonnon ykköskurssin läpikäymistä tämän huhti-toukokuun aikana. Kurssin alussa opettaja esitti meille erilaisia mahdollisuuksia suorittaa kurssia itsenäisesti ja omalla tavallamme, ja yksi niistä vaihtoehdoista oli blogin - oppimispäiväkirjan, kantaaottavan blogin tai uutisikkunan kaltaisen blogin - pitäminen. Kuten arvata saattaa, kolme vuotta omaa blogia pitäneelle ihmiselle ei ollut vaikea pala päättää, mitä ryhtyä tekemään!

Ensimmäisellä tuplatunnilla pohdimme ryhmissä sitä, mitä uskonto oikeasti on ja miten sen selittäisimme jollekin, joka olisi kenties joltain toiselta planeetalta ja joka ei olisi ikinä kuullutkaan sanaa uskonto. Homma osoittautui yllättävän vaikeaksi, sillä sanat uskonto, usko, uskominen vilahtelivat lähes poikkeuksetta jokaisen ryhmän vastauksissa. 

Oma määritelmäni uskonnolle alkaa uskosta ja itsestä. Siitä, mitä ihminen on ja mitä hän haluaa. Kun tietää mitä haluaa, oppii tietämään miten haluamansa saavuttaa ja sitten tekee vaaditut asiat päästäkseen perille eli tavoitteeseen. Nyt hoxhox, toiselta planeetalta kotoisin oleva muukalainen - tunnistatko tämän tilanteen? Sinulla on paperi, kirjoita siihen ylös unelmasi. Suunnittele päässäsi reitti perille. Tiedosta, että pystyt siihen. Sano: "Minä pystyn tähän". Juuri noin.

Huomasitko? Uskoit juuri itseesi.

Uskon määritteleminen on vielä helppoa, mutta uskonnon määritteleminen ilman pidempää esivalmistelua on hankalaa. Jos pystyt tiedostamaan tunteen, joka sisälläsi on kun uskot itseesi, olet oikeilla jäljillä uskonnon suhteen. Erotus on ehkä siinä, että uskonnon usko on hieman abstraktimpi asia kuin jonkun materialistisen tai esimerkiksi työelämään liittyvän tavoitteen saavuttamiseen uskominen. Uskonto on pysyvä tila, jonkinlainen flow, joka elää sisällä ihmisessä ja määrittelee, millaisia valintoja ihminen tekee elämässään ja minkälaiset arvot hänellä on. Uskonto on sitä, että uskoo johonkin, jota ei voi nähdä eikä kuulla, mutta jonka voi tuntea ja josta voi mielessään muokata sellaisen, jota haluaakin uskoa. Esimerkiksi Jeesus, Jumalan Poika, on jostain kumman syystä esiintynyt vaaleaihoisena meidän Eurooppalaisten tarinoissa, kun taas etelämpänä hänellä on tumma iho. Kumpaa rotua se Jeesus olikaan? 

Eurooppalainen käsitys Jeesuksesta.

Jokainen määrittelee itse uskonsa ja sen, mihin uskoo, miten uskoo, milloin uskoo ja ennen kaikkea uskooko ollenkaan. Uskonto on tuntematon, näkymätön tuki arjen keskellä, joka osaa vaihtaa muotoa ja kävellä vetten päällä. Sen päämäärä on luoda turvaa ympärilleen, kehottaa ja kieltää tekemästä jotakin, pistää ihmiset kenties ajattelemaan ja toisaalta aiheuttaa hämmennystä kun sekaan eksyy joku toinen, joka ei usko tai uskoo eri tavalla tai eri asiaan. Uskonto on muuttuja, ei vakio.